Mutta kun hän äänen kuuli ja siitä kolkuttajan Matleenaksi tunsi, niin suuttumus sai hänessä vallan.
Miksi tuli tuo nainen hänen luokseen näin yöllä? Mitä oikeuksia hän luuli itsellään olevan häneen, koska pyrki hänen majaansa. Hyvyys ei niitä oikeuksia hänelle antanut, ne antaa yksinään rakkaus.
Juhana nukkui yksin tuvassa, sillä kartanon väki oli kesän tultua vaihtanut lepopaikkansa aittaan.
Yhä jatkui kolkutus ja ääni rukoili kiihkeästi:
— Avaa, Juhana, avaa!
Juhana tunsi, miten hänen verensä kohahtivat. Tuo nainen oli tänään hänelle tuottanut suuren tuskan ja vielä suuremman Katarinalle. Hän ei saanut tulla hänen luokseen.
— Sinä et nyt tule tänne, kuuletko! huusi Juhana oven takaa.
Hänen äänessään oli sellainen vihainen kaiku, että kolkutus hetkiseksi taukosi.
Juhana tunsi iskeneensä syvälle Matleenan sydämeen. Mutta olihan kaikki hänen oma syynsä. Miksi tyttö tuli väkipakolla hänen luokseen? Mitä tekemistä hänellä, Juhanalla, oli tuon tytön kanssa.
Mutta ulkona oleva käsi ei enää kolkuttanut, se veti rivasta, veti epätoivoisesti. Ääni oli vaiennut, tuskaa ja epätoivoa oli siinä voimassa, jolla käsi tempoili ovea auki.