Tyttö katsoi rukoilevasti Juhanaan:
— Elä lyö minua, elä lyö! Minä tulin sanomaan sinulle, että armollinen herra on tullut kotiin ja että hän kuuli, kuinka sinä puhelit armollisen rouvan kanssa.
Juhana tunsi, miten veri jäähtyi hänen suonissaan, koko ruumis herpaantui ja tuli voimattomaksi.
Se oli siis nyt tullut, tuo päivä, jolloin hänen kohtalostaan päätetään. Hänen ja samalla tuon toisen.
Mutta tulkoon mitä tahansa, hänen täytyi kaikki syy ottaa niskoilleen, jotta Katarina pelastuisi.
Matleena seisoi hänen edessään ja avuttomana katsoi häneen, ojentaen molemmat kätensä ristissä häntä kohden. Juhanan tuli sydämestään sääli lasta, joka pelastaakseen hänet oli yöllä juossut Viljaisiin. Ja kuinka hän oli tuota lasta kohdellut, mitä sydämettömiä sanoja hänelle lausunut! Hän oli ollut valmis tuomaan oman kohtalonsa, oman tunteensakin uhriksi, jotta hän, Juhana, pelastuisi ja pelastuisi se, jota hän rakasti.
— Ethän ole minulle enää vihainen, rukoili Matleena, sano, ethän ole?
Juhana olisi tahtonut suudella tuota lasta palkaksi kaikesta, mutta hän ei voinut varastaa tuolta toiselta edes pientä hyväilyäkään.
— Miksi minä olisin sinulle vihainen? sanoi Juhana.
Ilon välähdys kirkasti tytön kasvot.