Kun hän oli näkyvistä kadonnut, vaipui Juhana tuvan portaille ja itki katkerasti.
Onni oli hänen elämässään ollut, mutta kuinka lyhyen ajan!
Nyt oli se aika tullut, jolloin kaikki oli katoava.
Aamun hämärässä katsoi hän kohden taivasta, etsiäkseen sieltä tukea ja turvaa.
Idän taivaalla näkyi nousevan auringon hohde. Pilvet kokoontuivat koittavan päivän tieltä taivaan laelle.
Tummina ja polttavina muodostuivat ne suureen ristin muotoon.
Risti, risti!
Suuri luopumisen aika oli tullut, sen Juhana nyt tiesi.
XII.
Synkkänä seisoi Gödike Fincke, Poikon kartanon herra, Viljaisten kartanon pihalla.