Nyt hän oli heistä päässyt, nyt hän taas oli oma herransa.
Tie oli hänellä vapaa, tie kostoon ja rankaisuun.
Sillä aikaa makasi Katarina voimattomana miehensä edessä satulassa, kun tämä häntä kuljetti Poikon kartanoa kohden. Kumpikaan ei toisilleen sanonut sanaakaan.
Se muuri, joka ainaiseksi kaksi ihmistä erottaa toisistaan, oli noussut heidän väliinsä.
Nyt tiesi Katarina, että hän oli kadottanut kaiken. Hänen nuoresta onnestaan ei ollut mitään enää jäljellä. Kaikki oli kadonnut.
Kirvelevänä tuskana hän tunsi piiskan lyömän haavan kasvoillaan.
Hän oli sen kautta leimattu sen miehen omaksi, jonka tähden hän sen oli saanut.
Hän kummasteli sitä, ettei hän tuntenut mitään surua. Kaikki oli niin merkityksetöntä. Täytyihän tämän hetken kuitenkin kerran tulla.
Pyhät ovat kateellisia ihmisten onnelle, ja iloja varten ei ole maailma, vaan suruja.
Mutta olihan hänelle kuitenkin jäänyt ihana muisto ajasta, jossa hän oli elänyt elämäänsä täydellisesti.