Nyt oli se hetki tullut, jolloin sallimus vaatii maksun lahjastaan.
Pyhä on miehen viha. Se on kulovalkea, joka kerran alkuun päästyään nielee kaiken, mikä sen tielle tulee, kaiken kauniin ja hyvän hävittää.
Pyhä on miehen viha silloin, kun se häväistyksen edessä herää, sillä silloin mies tuntee oman arvonsa.
Pyhä on miehen viha silloin, kun hän tuntee verensä kuohuvan nähdessään häväistävän sitä naista, jota hän rakastaa, sillä silloin mies ymmärtää, kuinka paljon hänelle toinen ihminen saattaa merkitä.
Ja kun mies oman arvonsa tuntee ja tietää, mitä toinen ihminen hänelle on, silloin on hän eheä ja kokonainen.
Mutta silloin hän myöskin helposti saattaa kadottaa kaiken hyvän itsessään ja antaa vihan valkean tehdä sitä hävitystä, jota ei millään saateta korjata.
Kun Juhana oli päässyt pakoon takaa-ajajiltaan, hän nousi kunnaalle, josta saattoi nähdä kauas.
Hän puristi sormensa nyrkkiin niin, että kynnet painuivat syvälle lihaan, ojensi kätensä taloa kohden, jossa hänen verivihollisensa asui.
Hän vannoi kostoa, joka oli tuon miehen kukistava. Sitä kirvelevää viirua, joka hänen kasvoillaan hohti, ei millään muulla kuin verellä voitu pestä. Sen hän tiesi.
Mutta yksinään, mitä taitaisi hän Poikon kartanon herraa ja hänen huovejansa vastaan? Hänen täytyi saada itselleen auttajia.