Nyt hän ei sinne enää palaisi muuten kuin hävittäjänä.
Uhkaavana Juhana ojensi nyrkkinsä kohden kaukaista kartanoa, ja huusi:
— Jos minä sieluni autuuden myydä taitaisin, niin pois sen antaisin, enkä muuta pyytäisi kuin voimaa saada kostaa. Miksi tulit sinä ylpeä Poikon herra minun tielleni? Minä en sinulta mitään riistää aikonut, uskollisena minä tahdoin sinua palvella, sillä minä rakastin sinun vaimoasi. Niin, minä rakastin, mutta sinulta en häntä riistää aikonut. Sinä olet nyt minulle näyttänyt sen tien, jolla hänet voin ottaa, koska sinä et sallinut minun häntä loitolta ihailla. Pahasti tulit sinä minun tielleni, Gödike Fincke.
Paljon oli sinulle annettu, kun sait sellaisen naisen pitää vaimonasi.
Miksi siis minulta sen vähän, mikä minulla oli, tahdoit riistää pois?
Valmis minä olin tulemaan suureksi ja kauniiksi kuin puu, joka suoraan kohoo taivaan lakea kohden ja latvassaan pesän valmistaa linnuille.
Nyt olet sinä minut juurineni maasta vääntänyt. Mutta se kasvaa vielä kuitenkin. Ja kerran siitä puusta laitetaan ase, joka sinut lyö kuoliaaksi.
Kerran vielä sinä päivänä, jona koston suloinen hetki on minulle koittanut, olen seisova vieressäsi ja olen korvaasi kuiskaava: Nyt on meidän kahden tilinteonpäivä tullut. Nyt sinun henkesi on liian pieni maksu kaikesta siitä, minkä minulle teit.
Odota sitä päivää, ylpeä Poikon herra, odota sitä päivää! Se koittaa kohta. Veripunaisena se koittaa ja vielä verisempänä se laskee.
Näin huusi Juhana voimattomassa raivossaan.
Hän huomasi, kuinka turhaa oli hänen uhkailemisensa. Hän oli aivan kuin nainen tai lapsi syytäen sanoja, joiden takana ei ole tekoja.