Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana, sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.
Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa häntä ja sanoi:
— Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.
Mies lupasi olla puhumatta.
Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat, kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.
Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen, mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen nauramaan.
— Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.
— Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.
— Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?
— En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.