Kuivattuaan vaatteensa hän alkoi astella löytääkseen jotain suuhun pantavaa, Siinä kävellessään tuli hän omenapuun luo, joka oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Poika söi niistä yhden. Mutta voi kauhua, kun hän itseään tarkasti. Hän ei ollutkaan enää mikään ihminen, vaan valkoinen hevonen, joka siinä nelin jaloin käydä kompuroi.
— Kun hullusti käy, ajatteli poika, niin käykin oikein hullusti.
Mutta kun hänen oli kovasti nälkä, niin arveli hän:
— Nälkä minun on. Minä syön, en minä tästä taida hullua harmaammaksi tulla.
Hän söi toisenkin omenan puusta ja heti kasvoi hänelle hirveän suuret sarvet, niin että hän vain soluttelemalla pääsi metsässä kulkemaan.
— Vieläkö sekin oli tarpeellista? sanoi hän. Mutta kyllä kai minä nyt olen sen viimeisen villityksen saanut kokea, niin että syön minä mitä tahansa ei siitä tämän merkillisempää tule.
Ja otti omenan eräästä pienestä puusta ja söi sen. Silloin sarvet putosivat hänen päästään.
— Kas, sanoi hän, tässähän se parannuspuu taitaakin olla. Kun kovaa kokee, niin aina se hyvä lopulta tulee.
Hän söi toisen omenan ja muuttui jälleen ihmiseksi ja oli hän niin kaunis, että kun hän vedessä kuvaansa tarkasti, niin ei hän tahtonut omaa kuvaansa tuntea.
— Kylläpä pojasta tuli oikein puhtaan näköinen, sanoi hän. Ei puutu muuta kuin olisi joku, jolle itseään saisi näyttää. Pois tästä saaresta olisi päästävä keinolla millä tahansa.