— Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?
— Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.
— Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole olemassakaan, sanoi tyttö.
Poika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi, niin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset kalat jo olivat lähteneet pois.
— Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani noudattanut?
— Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen upotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä viivyin, enkä tullut toisten tullessa.
— Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen täytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen vaimonsa.
Ja poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun valaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle seisomaan.
Suljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen asukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi kokonaan veden kalvon yläpuolelle.
Kun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon laskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli maljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona ollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut vaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan, niin seurasi poika häntä näkymättömänä.