Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei nähnyt ammuttavan näköistäkään.
Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka ajoi poikansa sinne ja sanoi:
— Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.
Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.
— Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman puutteessa.
Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista, irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:
— Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!
Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.
— No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen koommin.
— Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen muotooni enää palata, sanoi tyttö.