— Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.
Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa. Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa näkevänsä.
Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.
Kun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä, mutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi. Silloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat ihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.
TUONELASSA KÄYNYT POIKA.
Synkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten linnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa kuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja muistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan tapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita vuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen poikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut hengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että hän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein unissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli tiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli hänelle vastattu:
— Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.
— Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan linnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt ainoatakaan iloista ihmistä.
Synkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli jotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet ja tehneet surmatekoja.
— Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan kuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.