Läksi keisari pojan asunnolle, tuli kaiken saattueensa keralla. Ja kun he pojan taloa lähestyivät, niin astui poika puolisoineen heitä vastaan ja vei heidät linnaansa. Siellä hän keisaria runsaasti kestitsi. Mutta jota kauemmin keisari kaunista neitoa katseli, sitä synkemmäksi hän muuttui. Lopulta hän sanoi pojalle:
— Mistä olet naisesi saanut? Itsekö sait, ehkä varastit pohatoilta, keisareilta tai muilta, ehkä väkivallalla hänet itsellesi anastit?
— En väkivallalla naistani ottanut, vastasi poika. Jumala hänet minulle antanut on.
— Sen varsin valehteletkin, huusi keisari. Jumala ei häntä ole sinulle antaa voinut, sillä jos niin olisi, miksi ei hän minulle ole antanut yhtä hyvää morsianta. Minä en sanojasi usko, ellet minulle sellaista kirjaa Jumalalta tuo, jossa sanotaan, että hän sinulle naisesi antanut on. Viisi päivää sinulle aikaa annan. Jollet tuota kirjaa ole minulle tuonut, niin naisesi otan sinulta ja omaan linnaani vien.
Näin sanottuaan keisari läksi pojan luota seurueineen ja palasi omaan linnaansa.
Kovasti poika hätääntyi keisarin uhkauksesta, mutta hänen vaimonsa sanoi hänelle:
— Miksi surisimme, koska Jumala meidät on toisillemme antanut. Jos hän meidät tahtoo toisillemme säilyttää, niin on hän sinut vaarasta pelastava ja tuon kirjan sinulle antava. Mene metsään ja lähde sitä tietä kulkemaan, minne näit Jumalan luotasi lähtevän pois.
Poika seurasi vaimonsa neuvoa. Kun hän oli tuota tietä kulkenut ja ehtoo jo ennätti, niin tuli hän pienelle mökille. Sinne hän poikkesi yösijaa pyytämään. Siellä oli kaksi miestä, jotka palavan lieden vieressä värjöttivät.
— Antakaa minulle suojaa yöksi pääni päälle, sanoi poika.
— Sen sinulle antaa taidamme, vastasivat miehet. Mutta vilu on meillä täällä, emmekä tuvassa lämmintä pitää saata. Kun maata voinet, niin makaa.