Kerran läksivät viisaat veljet metsälle jättäen nuorimman veljensä ja äitinsä kotia katsomaan. Tulipa silloin taloon kerjäläinen, mikä lie ollutkaan suuri velikulta. Emäntä kysyi häneltä: Mistä kaukaa vieras tulee?
— Tuoltahan minä olen toiselta ilmalta tullut, kuolleitten maasta, katsomaan kuinka täällä päin jaksetaan.
— Vai toiselta ilmalta! huudahti emäntä. Etkö ole siellä minun ukkoani nähnyt, joka tässä takavuosina sinne meni?
— Kyllähän minä hänet nähnyt olen, sanoi kerjäläinen. Olemmehan me siellä yksissä olleet hyvinkin paljon.
— Mitäs se minun ukkoni siellä tekee? Ei kai hän siellä jouten ole, kun täällä maan päälläkin aina niin kovasti rehti ja raastoi.
— Eihän se siellä jouten ole, vettä on pantu vetämään.
— Ei ole helppoa työtä, jos ylämäki on edessä ja yhtäpäätä sitä saa tehdä.
— Se ei nyt vielä ole mitään, mutta kun sillä ei ole niin vaateriepuakaan yllään.
— No, voi, voi, mahtaa sen olla vilu, kun sattuu tulemaan kylmät ilmat.
— Onhan se siellä saanut värjöttää jos jonkinlaisissa ilmoissa. Tänne lähtiessäni käski se minun pyytää täältä hänelle sen valkoisen hevosensa, jotta saisi panna sen vesikeikkaa vetämään. Ja sitten ukkonne pyysi vielä neljäkymmentä kyynärää vaatetta, jotta saisi siitä ommella itselleen vähän ruumiin verhoa.