Loitolla kuninkaan linnasta oli merihirviöllä oma asuntonsa. Linnaksi se oli liian pieni ja kyläksi liian suuri. Tänne hän vei tytön.
Kun tyttö katseli ympärilleen, niin ei hän missään nähnyt elävätä olentoa, linna oli aivan autio.
Täällä tyttö eli miehensä kanssa ja pian hän alkoi hänen muotoonsa tottua, niin peloittava kuin se olikin. Ja mies oli hänelle hyvä ja koetti kaikin tavoin häntä palvella.
Tytölle syntyi poika ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Kerran heräsi tytössä halu käydä entisessä kodissaan kuninkaan linnassa ja hän pyysi mieheltään lupaa saada mennä isäänsä ja äitipuoltaan katsomaan.
— Mene, sanoi mies, mutta sinä et saa mitään kertoa olostasi täällä.
Sen tyttö lupasi. Kun hän tuli kuninkaan linnaan, niin alkoi äitipuoli heti tiedustella:
— Kerrohan, millaista on sinun elämäsi uudessa kodissasi. Onko miehesi sinulle hyvä ja kohtelevatko muut sinua rakkaudella?
Tyttö muisti miehensä varoituksen eikä kertonut sanaakaan. Mutta äitipuoli arvasi tytön häneltä jotain salaa — ja hän päätti keinolla millä tahansa saada siitä selon. Toisena päivänä hän taas kyseli:
— Minkätähden sinä et tahdo kertoa mitään elostasi ja oloistasi? Onko miehesi aina kotona?
— Päivin en häntä koskaan näe, en muuta kuin öisin.