Hän hämmästyi nähdessään kauniin miehen rinnallaan. Puolet oli hänen ruumiistaan jo karvatonta, mutta toinen puoli oli vielä kuin pedolla.
Silloin heräsi mies ja tuli hyvin murheelliseksi.
— Niin vähän sinä siis saatoit itseäsi hillitä, sanoi hän. Jos olisit vielä puolet ajasta odottanut, niin olisin tullut kokonaan ihmiseksi taas. Näin olet kaiken tuhonnut ja minun täytyy sinun luotasi ainiaaksi lähteä pois.
Hän poistui linnasta ja sukelsi mereen. Kun hän sinne oli uponnut, niin syttyi koko linna tuleen ja tyttö sai hädin tuskin lapsensa pelastetuksi liekeistä.
Kun hän köyhänä ja asuntoa vailla seisoi meren rannalla palavan linnan raunioiden luona, niin sanoi hän:
— Pahoin olen miestäni vastaan rikkonut. Mutta sen rikkomuksen tahdon sovittaa. Kotia ei minulla ole, minne menisin, sillä äitipuoleni luo en tahdo mennä, koska hän minut tähän onnettomuuteen houkutteli. Minä tahdon mennä eteenpäin, yhä eteenpäin siksi kunnes jälleen kohtaan mieheni.
Hän lähti astelemaan lapsi sylissään. Näin tuli hän meren niemeen, josta hän ei enää päässyt eteenpäin. Siinä hän rannalla yksinään itki, itki siksi, kunnes vaipui uneen. Kun hän unestaan heräsi, niin näki hän etäällä ketun kantavan hänen poikaansa suussaan ja katoavan metsään. Silloin hän vaipui maahan ja itki vieläkin katkerammin.
Merestä nousi karhu ja kysyi häneltä:
— Mitä itket?
— Sitä itken, kun minulla oli mies, hyvä ja kunnollinen ja oman järjettömyyteni kautta hänet kadotin ja hän läksi luotani. Minulla oli koti, jossa olin onnellinen ja se minulta paloi. Minulla oli poika ja senkin olen menettänyt.