Sinne he menivät yhdessä ja siinä punnitessa he puhelivat kaikista maailman asioista. Ja jota enemmän he puhelivat, sitä enemmän he rakastuivat toisiinsa. He punnitsivat niin kauan siellä aitassa, että kuningas jo tuli ovelle kurkistamaan, missä he niin kauan viipyivät.
— Mikä kauppias sinä olet, sanoi kuningas, kun et sen pikemmin osaa punnita?
— No, ei se nainen olekaan mikään jauhosäkki, sanoi Aapeli, ei sitä niinkään pian punnitse.
— Elä sinä, isä, tähän sekaannu, sanoi Sohvi. Sinä et ymmärrä yhtään näitä asioita. Se ihmisen punnitseminen on hyvin monimutkainen asia.
Lopulta Aapeli sai tarkan tiedon siitä, kuinka paljon Sohvi painoi, ja hän läksi laivallaan omille mailleen rahojaan hakemaan.
Sillä aikaa Sohvi odotteli Aapelia eikä ottanut ketään kosijaa enää vastaan.
— Se minun ostajani on kotoaan hakemassa rahojaan, sanoi hän. Turhaa on tässä enää muitten yrittääkään.
Aapeli oli paperinpalalle kirjoittanut Sohvin painon muistoonsa ja alkoi kotiaan päästyään kultarahojaan laskea ja punnita. Mutta vaikka hän kaiken rikkautensa pani yhteen kasaan ja myi kaiken, mistä hän vain saattoi rahaa saada, niin ei hän saanut puoltakaan siitä summasta kokoon, joka olisi tarvittu Sohvin ostamiseen.
Huomattuaan, ettei hän mitenkään vaadittua kultaa saisi kootuksi, päätti hän mennä Sohville ilmoittamaan, ettei siitä hänen hommastaan mitään tulekaan. Hän purjehti laivallaan kuninkaan linnan luo ja meni Sohvin puheille.
— No, mitenkä sen asian laita on? kysyi Sohvi.