Siinä Sohvi seisoi vaakalaudassa ja koetti olla niin kepeä kuin suinkin, mutta eiväthän Aapelin rahat minnekään riittäneet.
Siinä he nyt kumpikin katselivat murheellisina toisiinsa. Ei puhekaan luistanut kummaltakaan. Vihdoin sanoi Aapeli:
— Siinä nyt näet, ei se kulta minnekään riitä. Sitä paitsi olet sinä vielä poissaoloni aikana lihonutkin.
— Minä pelkään sen tehneeni. Minä olin niin hyvällä tuulella sinua odotellessani, että taisin syödä liian runsaasti.
— Kuka sinun käskikin keksimään sellaisia hullutuksia kuin tämä painon mukaan myyminen. Siinä nyt tuli harmi meille kummallekin.
— Luuletko, etten minä tässä jo ole omaa tyhmyyttäni kiukutellut, sanoi Sohvi. Mutta kuka sitä edeltäpäin osasi arvata, että sellainen mies kuin sinä tulisi minua kosimaan.
— Ei tässä siis ole mitään muuta neuvoa kuin että minä menen omille mailleni, ja me sanomme kauniisti hyvästit toisillemme, sanoi Aapeli.
— Älähän nyt sentään vielä hätäile, sanoi Sohvi. Täytyyhän meidän tästä jollain tavoin päästä, sillä minä olen päättänyt tulla sinun vaimoksesi, ja minkä minä kerran päätän, sen minä pidänkin.
— Olisit ensin ollut tekemättä sellaisia jonninjoutavia päätöksiä kuin koko tämä punnitsemisjuttu on.
Kuningas tuli aitan ovelle ja sanoi: