— Nälkähän siellä tulee ylhäällä raittiissa ilmassa, vastasi keisarin vaimo.
— Rajansa sillä nälälläkin on, sanoi keisari.
— No, etkö sinä ymmärrä? sanoi hänen vaimonsa. Kun sinä panet koiran koppiin, niin ei se ensimäisinä päivinä suruissaan syö mitään. Mutta annahan olla, kun se tottuu olemaan siellä, niin kyllä syö vaikka kuinka paljon. Meidän tyttäremmekin näyttää tottuneen jo elämään pylvään päässä.
Ei tämä selitys keisarin mielestä ollut aivan oikea ja hän päätti sen vuoksi päästä selville siitä, mitä hänen tyttärensä siellä pylvään päässä oikein hommaili. Hän käski laittaa rappuset, sellaiset tikapuut, joita myöten hän pääsisi sinne kapuamaan. Ja vahvat käski hän laittamaan, sillä hän oli hyvin lihava ja vatsaa oli hänellä kovin runsaasti. Siinä nyt tuli keisarin puusepille pitkäksi aikaa työtä, sillä olihan pylväs kahtakymmentä syltä korkea.
Tikapuitten valmistuttua nostettiin ne pylvästä vasten, ja keisari läksi kapuamaan niitä ylös. Siinä hän nyt nousi, lepäsi aina välillä ja ähki, sillä hiki hänelle tuli tässä työssä. Mutta pääseehän ihminen lopulta minne tahansa, kun vain jatkaa, ja niin tuli keisarikin viimein tikapuitten viimeiselle pienalle.
— Uhhuh, sanoi hän. Kylläpä oli raskasta! Mennäänhän nyt kurkistamaan, mitä se meidän tyttö täällä hommaa.
Keisari raotti tuvan ovea ja kurkisti sisään. Mutta poika oli huomannut keisarin kapuavan sinne ylös ja peläten rangaistusta hän sitoi siivet selkäänsä, nosti tytön niiden päälle ja lensi ikkunasta ulos.
Keisarin suu jäi pitkäksi aikaa seljälleen kuin veräjä, eikä hän osannut sanoa mitään, hän vain katseli, kuinka hänen tyttärensä lensi pojan selässä pois.
— Sellainen syöttiläs siellä kävikin minun tyttäreni luona, sanoi hän viimein. No kaikenlaisia niitten tyttöjen luona käy. Mikä niistä kaikista niin tarkoin tietääkään.
Keisari kapusi alas ja juoksi vaimolleen ilmoittamaan, miten hänen oli siellä käynyt.