— Ei se meidän tyttö siellä ollut yksinään, sanoi hän. Kyllä minä sitä heti arvelin, että jotain siinä oli takana ja ettei nuori tyttö noin vain äkkiä rupea kahta kertaa enemmän syömään. Ja arvaahan mikä siellä oli meidän tyttären kumppanina? Enkeli se oli! Ihan oikea enkeli! Minä näin, miten se seisoi ikkunan laudalla, kun minä tulin ja miten avasi siipensä ja lensi matkoihinsa vieden tyttäremme mukanaan. Sinne se nyt meni enkelin matkaan. Kukapa sitä osaa hakeakaan mistään, sillä eihän ilmassa ole mitään teitä, joita kulkemalla voisi päästä sinne, minne se pari on kadonnut. Ei ilmaan mitään jalan jälkeä jää. Sinne se meni, ja hyvä oli kun menikin. Päästiinhän siitäkin kiusankappaleesta. Kai nyt taas järki-ihmisiäkin tulee tähän maahan, kun ei tyttö ole enää niiden ymmärrystä sekoittamassa.
Mutta poika läksi tytön seurassa kaukaisille maille asettuen milloin minnekin asumaan. Mutta eihän heidän auttanut kauan missään oleskella, sillä tyttö oli niin kaunis, että kaikki nuoret miehet alkoivat joka paikassa hänen jälestään juosta, ja niin sai poika hänen kanssaan taas lentää uuteen paikkaan.
Näin olivat he jo monta vuotta lennelleet pitkin maailmaa, kun eräänä päivänä tulivat autioon saareen ja jäivät sinne asumaan, sillä siellä he luulivat olevansa turvassa.
Mutta heidän siinä nurmella nukkuessaan tulikin saareen joukko kalamiehiä. Nähdessään kauniin tytön he nostivat hänet varovaisesti veneeseen herättämättä häntä ja soutivat pois. Kun he pääsivät kauas ulapalle, heräsi tyttö. Siinä hän nyt itki haikeasti. Mutta auttoikos siinä itkut, kun poika oli kaukana, ja hän oli kalamiesten vallassa. Jos tyttö oli heidän mielestään kaunis nurmella nukkuessaan, niin nyt hänen hereillä ollessaan he vasta oikein huomasivatkin, miten ihana hän oli, ja he rakastuivat heti kaikki silmittömästi häneen. Siinä he sitten alkoivat keskenään riidellä, kuka tytön saisi omakseen. Rannalle päästyään he päättivät tämän asian ratkaista. Siinä sitten soudettiin oikein tulista vauhtia, sillä jokainen toivoi niin pian kuin mahdollista saavansa tytön omakseen.
Rannalle tultuaan he alkoivat neuvotella, millä tavoin määrättäisiin, kuka tytön saa. Eihän tyttö sitä jäänyt odottamaan, hulluhan hän olisi ollut, jos sen olisi tehnyt. Hän läksi pakoon, eivätkä kalamiehet siinä väitellessään sitä huomanneetkaan.
Lähellä oli luostari ja sinne tyttö pakeni. Ja kun ei hänellä ollut mitään tietoa siitä, tapaisiko hän enää koskaan lentävää poikaa, päätti hän jäädä elinajakseen luostariin ja antoi vihkiä itsensä nunnaksi.
Kun poika heräsi ja näki, että tyttö oli häneltä viety, läksi hän sitä etsimään. Hän lenteli kaksi vuotta löytämättä häntä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän lähestyi luostaria ja siellä juuri oltiin aterialle menossa, sattui tyttö katsomaan ikkunasta ulos ja silloin hän näki pojan lentävän aivan ikkunan alitse. Sen nähdessään tyttö niin ilahtui, että parkaisi ja kaatui pyörtyneenä permannolle.
Nunnat juoksivat hätään ja koettivat saada häntä virkoamaan. Tytön toinnuttua kysyivät toiset, mikä hänelle nyt niin äkkiä tuli, kun hän sillä tavoin pyörtyi. Tyttö sanoi, ettei hän sitä voi sanoa, vaan pyysi, että hän pääsisi ulos hengittämään raitista ilmaa. Hänet vietiin portaille istumaan. Tyttö sanoi toisille:
— Jättäkää minut tänne.