Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun. Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.
Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.
Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne olette tulleet?
Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:
— Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun maahani tulleet?
Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.
Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:
— Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.
Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä: