— Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.
Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.
Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki he tulivat ravituiksi.
Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.
Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen kirkkaus.
Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.
SEPPÄ JA PAHOLAINEN.
Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui laihanpuoleiselta.
Hän siinä tuumiskeli:
— Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään minusta huolii.