— Kuinka kyntömies voisi olla minua pyhempi, minua, joka kolmekymmentä vuotta olen tätä saloa pyhittänyt. Nähtävä se sellainen mies on ja häneltä opittava.
Ja erakko läksi majastaan liikkeelle ja meni etsimään kyntömiestä. Astui, astui, astui, ja vihdoin tuli kyntömies hänen vastaansa. Tämä seisautti hevosensa ja sanoi:
— Jumalan rauhaa sinulle!
— Rauhaa, rauhaa, vastasi erakko. Joko sinä olet syönyt?
— Eihän vielä ole syöntiaika. Eihän taivahallinen väki vielä kelloa soita.
Kuultuaan, että taivaalliset soittivat ruokakelloa, tuli hänen mielensä pahaksi, sillä hänelle ei koskaan oltu soitettu ruokakelloa.
Heidän siinä puhellessaan, kuului kirkasta soittoa ilmassa. Sen kuullessaan sanoi erakko:
— Pyhempi tämä mies on, paljon pyhempi kuin minä! Kolmekymmentä vuotta olen tehnyt pyhiä töitä ja rukoillut, mutta minulle ei ole soitettu koskaan.
Kun he olivat aterioineet ja yö tuli, päätti erakko katsoa, miten tämä kyntömies jumalaa palveli, koska hän hänelle oli niin rakkaaksi tullut.
Ennen levolle menoaan rukoili kyntömies talonväen kanssa jumalaa, ja kaikki kävivät levolle. Mutta erakko ei saanut unta silmiinsä, vaan mietti, mitenkä tämä mies oikeastaan oli saavuttanut niin suuren armon. Siinä valveilla ollessaan hän näki, miten kyntömies nousi vuoteeltaan mennen hiljaa tuvan nurkkaan ja ottaen sieltä kirveen. Sitten hän varovasti, jotta ei ketään herättäisi, meni tuvasta ulos.