Arvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä kaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan joutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä hän nyt istui ja mutisi itsekseen:
— Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian vähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti kun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu kaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se on, eikä se suremisesta parane.
Hän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja rauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa ihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.
— Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.
Sen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä sangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun hän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:
— Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!
Arvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä haavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.
— Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet sinä aivan varmaan maailman viisain mies.
— Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka mitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta vielä olisikaan tullut.
— Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään taidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja näkyy puuttuvan sinulta kokonaan.