Haavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:
— Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt? Maailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita ja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat, pienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen elänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina käykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se hengiltä otetaan.
— Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?
— Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni tullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt, mutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut iloinen ihminen.
Suu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.
— Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi? sanoi hän viimein.
— Kuinka niin?
— Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee minun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi, että olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.
* * * * *
Jo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri viisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi livistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään ja tarttui hänen olkapäähänsä.