— Elähän mene, mies!
— Mitä nyt vielä?
— Sinä et ottanut maksuasi.
— Mitä maksua?
— Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?
— Eihän sitä nyt tarvitsisi…
— Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa mielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin. Mikäs se taksa on?
Haavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki hänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen sekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta niin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman luonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa oli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa suhteessa naurettava.
— Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.
— Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.