— Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen rahoja. Riittääkö?
— Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän palvelukseenne.
Arvid töllisteli häneen.
— Mitä minä sinulla teen?
— Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun tappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte, niin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois maailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos olette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle varmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä. Ja minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan tullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee, kuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja kun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne kuvat.
— Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.
— Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman näköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa, niin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.
— En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.
— En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys siinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on riitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä osaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä olenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää minun puoliani.
— Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!