Kaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja kuten rukoillen:
— Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.
— Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on suuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut, ja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni…
— Ettekö siellä tarvitse renkiä?
— Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.
— Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?
— Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.
Haavuri naurahti.
— No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen pitkään ja alkoi sitten nauraa.
— Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule sitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat jokaisesta koiruudestasi.