Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten, aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.
XIII
Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti Arvidille avuksi.
— Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.
— Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.
— Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä, vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme vanhoja aviollisia jo.
Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:
— Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.
— Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista. Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.
— Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, vastasi kirkkoherra.