— Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.
— Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.
Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.
— Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän näkisi millaisessa talossa hän saa asua.
Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:
— Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme sisältäkin päin!
Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:
— Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.
— En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.
— Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se sukkelaan, jotta ei mitään huomata.