— Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.
— No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.
Hän päätti sen estää ja sanoi:
— Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!
Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:
— Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.
Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian pitkälle.
— Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi viettää kaiken aikansa minun seurassani.
— Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.
Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa, joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä ja koettivat yhtyä puheeseen.