— Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.
Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi haavuri hänelle:
— Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.
— Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän rakastaa.
— Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.
— Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu minuun.
— Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.
— Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?
— Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.
— Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen, silloin voin hänestä olla aivan varma.