Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys, jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.
— Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan, miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.
— Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas koskaan ollutkaan.
— Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.
— Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut "rikki ammuttu".
— Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.
Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.
— Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten kuullen.
— Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin monta haavaa kuin mahdollista.