— Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen ihastuksesta.
— Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.
— Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi
Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.
— Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin ne sinun haavasi ovat.
— Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.
— Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi, olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta enää sen enempää puhumasta.
Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän oli aikonut.
Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.
— Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.
— Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden, iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.