— Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.
— Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.
— Kerrohan se, sanoi Brita.
— Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa jutun ja hän tekikin sen.
— Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän kuin missään muualla.
— Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti, päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.
Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä, mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä tuvasta.
— Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.
— Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi hempeän katseen Erikiin.
— Jaa, mitenkä?