— Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon kautta ole saanut syytä sellaiseen?
— Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän tulomme siten käsittäisi.
Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.
— Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni, sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?
Ja ovi paukahti kiinni.
Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi niin sydämestään, että tupa helisi.
— Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä. Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.
— Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni, sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.
— Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.
— Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.