— Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.
Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän valloittamisyrityksissään.
Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.
— Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa. Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin, ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan, miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä huomannut, kun hän kurkisti sisään.
Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.
— No, mutta…! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.
Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita huoneesta.
— Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole hätäpäiviäkään.
Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.
— Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.