— Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni, ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa, niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.
— Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?
— En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään. Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut. Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa, sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat. Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.
— Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.
— Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli, että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian, joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota kaikkea ja minä kummastelen itseäni.
— Miksi sinä sen teet?
— Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
— Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!
— Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen kantapää… Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan… tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän. Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?
— Ei, ei laisinkaan.