Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.
— Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä kenellekään pahaa?
— Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.
— Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?
— Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle sitten jää?
— Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.
— Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella, olenko minä hereillä vai nukunko.
— Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi
Brita.
— Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?
— Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.