Ase välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän suorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun — ja se tapahtui tuhka tiheään — nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa kaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.
— Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!
— Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi Tandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa saksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo ennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät on nähnyt sekä edestä että takaa.
Jo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä sitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että tuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt hypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja laiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan. Kun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti kiinni.
— Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä on vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä hänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.
Kauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.
— Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme enää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.
— Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin ollaan ja eletään sitten sovussa.
Äkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.
— Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan kauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.