Hän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi haavurin, niin hän sanoi:
— Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin on mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti ja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä kaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin kohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä nuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan selviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä minä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli kadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy paeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.
Haavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa tilassa, ja hän sanoi:
— On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.
— Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa, mutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on, joka istuu kiinni meidän veressämme.
Arvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri uskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon reunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.
Arvid kääntyi ja sanoi:
— Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.
Haavuri katsoi aivan hölmönä häneen.
— Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että olisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei ainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin nimeni on Arvid Henrikinpoika.