— Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.
Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille haavurin luo.
— Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.
— Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.
Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.
— En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa, vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät. Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.
— Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.
Kylmä vesi vie pois kaiken polton.
Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.
Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan, mutta ei millään päässyt. Hän huusi: