— Senkin kelmit!
Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli maannut, ja meni kartanolle.
Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä. Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt, kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa. Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta avaruuden.
Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
— Matkaan kiireimmän kautta!
— Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.
— Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.
— Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan visertelee unissaan.
Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua: