— En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.
Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten avonaisesti tämä puhui kaikesta.
— Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta, enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun, niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti. Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin paha sisu ja nenän muoto.
— Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?
— Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä, mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin. Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena! Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää, kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole kova koettelemus, joka minulle on annettu?
Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:
— Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!
Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja keikutellen ruumistaan:
— Tässä minä taas olen, kultu!
Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo. Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö johtui, oli hän jo kaukana.