Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.
— Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä, kun sillä tavoin karkaatte?
— Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita. Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain armaalle annetaan.
— No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka paikkaan!
— Mikä se sellainen nainen siellä on?
— Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen, jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.
— Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä millään peitä.
— Te ette siis usko sanojani?
— Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.
— Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.