— Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!

— Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada kertoa, muuten minä pakahdun.

— Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.

— Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin, että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.

— Sinulleko?

— Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme, kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit, ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella. Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt, mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa ratsastaa kahdenkesken.

— Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?

— Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa, jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut. Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti, ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken, kun täällä oli taas nainen — sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet vimmoihinsa! — niin alkoi hän minua pahoin pidellä.

— Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?

— Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä. Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.