— Miksette?
— Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja nauroi:
— Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin piimää, jota on kourassa kannettava.
— Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.
— No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.
Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.
— Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa. Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen, niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani, vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja teitä kuin rattaat olisivat alla.
Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden, niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.
— Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se on otettava kiinni!
Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.