— Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin jatkaa puhetta sinun kanssasi.
Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.
— Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.
— Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.
— Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan Hankulle ilmaise totuutta.
Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.
— Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän. Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.
— Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen. Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita, joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.
Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.
Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että
Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.
— Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.