— Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.
— En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti yksintein.
Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.
— No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.
— Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.
— Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä pingottamaan.
— Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä pidellä, vastasi Brita.
— Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa…
Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.
— Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot silmät selällään kuin narratulla sammakolla?