— Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä, kuka sinä olet?
— Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten varsin hyvin tiedät.
Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo melkein tuli häntä sääli.
— Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.
— Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.
Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:
— Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin, naisellisemmat.
— Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat, kelpaako tämä?
Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin edessä.
— No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä, kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää. Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin, ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.