He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:
— Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.
— Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.
— No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.
— Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.
Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.
— Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.
— Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan, sanoi Brita.
— Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon, sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit, mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele, miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.
— Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.